Kävin tossa lainaamassa kirjan nimeltään '' Metsäkansan tarina - Kimmo Ohtonen''.
Alotin eilen illalla lukemaan sitä ja jäin samantien koukkuun. Oikein mukava kirja.
Kirjassa muisteltiin ''lapsuuden metsiä'' ja päätin sitten itsekkin että lähden huomenna tutkimaan tätä ajatusta siitä onko luonto tosiaan muuttunut lapsuusajoilta, vai enkö vaan osaa huomioida asioita enään samalla tavalla kuin ennen.
No, empä pahemmin ehtinyt asiaa tutkiskella. Kruisailin tovin ja yritin kokoajan etsiä jotain uutta paikkaa mihin mennä, mutta onnettomana maastokartan lukijana totesin että jätän tämän etsiskelyn paremmalle ajalle tai parempiin käsiin :D
Suunnistin siis tuttuun paikkaan. Ajatuksena oli mukava kävelylenkki, ensimmäinen kerta talvella kun olen laavulla valosan aikaan.. Laitan tulet , nappaan kirjan ja annan kahvin kiehua rauhakseen tulella. Tutkiskelen ympäristöä ja rentoudun ennen työ yötä.
NO eihän se TIETENKÄÄN mennyt nappiin taaskaan. Kädet verillä haloin halkoja ja vuolin kiehisiä sellaset kaksi mahtavaa tuntia tuloksetta. Tein niin tai näin , niin aina väärinpäin. Tosin ilman (kadonnutta) puukkoa aika toivottoman surkea yritys vuolla mini kirveellä..
En saanut säälittävä syttymään edes yhtä hemmetin nuotiota , joita mun esi-isät on kautta aikojen tuolla sytytelleet ja vielä ilman sytkäriä. Miten epätoivoinen voi nykyihminen olla.
Mulla meni sitten hermot ja sain oikeen vuosisadan itkupotku kohtauksen. Pommitin tekstareilla ainoota ihmistä joka jaksaa vielä kattella mua kaiken kiukuttelun ja valituksen keskellä.
Että joo, mä olen oikeesti aika hankala tapaus.... Toinen on niin kiltti ja rauhallinen ja tekee kaiken oikein ja silti mä vaan narisen ja kiukuttelen sille kaikesta. Hemmetti, pitää olla aika kultanen ja hermot omaava tyyppi kun hengaa mun kanssa.
Mutta asiasta taas asiaan. Miten mä voin muka saada kohtauksen siitä että en saa nuotiota syttymään. NO HELPOSTI.Minäpä kerron.....
Okei, mä olen tosi tempperamenttinen ja impulsiivinen ihminen muutenkin.. mutta...
Mulla on myös ollut tosi pitkään se ''kuka minä olen ja mistä minä tykkään '' homma kateissa.
Oon ollut aivan saakelin kummallinen bimbo, ihan saakelin oudoissa suhteissa ja omannut ihan saakelin oudon tuttavapiirin ja elämäntavat.
Aina mä olen tykännyt retkeillä ja telttailla, mutta empä olis kyllä hemmetti uskonut että löydän itseni tammikuun räntäsateen, loskan ja jään keskeltä ihmettelemässä puita.
No mä aloin jo vuosia sitten hoksaamaan miten paljon kaipaankaan niitä asioita, jota tuli lapsena iskän kanssa toisinan tehtyä. Kesät telttailtiin ja kiipeiltiin savonrannan kalliot läpi ja seikkailtiin.
Vuos 2017 vaan muutti kaiken, kun universumi irrotti mut siitä elämästä ja suhteesta mihin mä en todellakaan kuulunut ja näytti mulle mitä kaikkea hemmetin siistiä maailmasta löytyykään.
Salin ja peilitakapuoli selfieiten sijasta mä aloinkin nauttimaan ulkoilusta , seikkailuista ja eräelämästä.
Ja kun elokuussa sain opettajaksi elämääni juurikin ihmisen , joka omistautui luonnolle ja tiesi siitä lähes kaiken, tajusin sen kanssa oppien ja kulkien, että mä olin löytänyt yhden kadonneen palasen itsestäni.
Miten musta muuttui niin täydellisen totaalisen erilainen ihminen kun kävelin metsän porteista sisään kun kokonaiseen uuteen maailmaan. Mä olisin halunnut olla siellä kokoajan.
Se täydellinen vakaus ja rauhallisuus mun päänsisällä, se energia , happi ja yhteisöllisyys elävän luonnon kanssa , joka tarjosi mulle kaiken mitä eläväinen voi kaivata.
Terapiaa, ihan totaalista terapiaa. Tällain ptsd:n ja paniikkihäiriön kanssa taistelleena niin ehdottomasti paras apu ja lääke mitä tiedän. Suosittelen edes kokeilemaan.
Pahinkin uniongelmainen nukahti hetkessä illalla, kun oli saanut päivän elää siellä toisessa maailmassa. Mä en olisi todellakaan uskonut että mä löytäisin mun lempi harrastuksen ihan tosta ulko oven toiselta puolelta ja vielä täysin ilmaisen.
Että kyllä, jos en saa nuotiota syttymään, se on mulle todellakin ei ehkä maailman, mutta sen päivän loppu. Koska mä en pysty rauhoittamaan ja avartamaan mun mieltä ja kehoa lempitouhujen parissa.
Mun ongelmana on ehkä myös ihan se, että mä en vaan osaa antaa periksi. Jos mulla on ajatus jostain niin mä haluan että se toteutuu ja onnistuu.
No, koira on ainakin väsytetty niin malttaa taas olla yön yksin, eikä sekoile ympäriinsä levottomana. Se on yhtä aktiivinen kun mäkin... eikä se malta yhtään olla vaan ihan.. paikallaaan.
Kuulemma Jennillä on edessä ''kuinka kasata nuotio oikein''- kurssi. :D
Nyt mää lähren valmistautuun duuniin, mitä mulla ei somekansan mukaan kyllä edes ole.
Helmikuun suunnitelmat on ainakin ähtärin eläinpuisto ja sappeen laskettelueissu !
Toiveena olisi kanssa seuraavasta palkasta ostaa jonkin sortin järkkäri, jotta pääsisin vähän laadukkaammin ikuistamaan hetkiä kuviksi ja saattaisin jopa innostua moisesta ihan tosissaan.
Olisi varmaan mukavempi tännekkin kirjotella ihan kuvien kera.. Kännykällä en viitsi edes kuvailla. phyi. Mun puhelimella kuvailu on aivan yhtä tyhjän kanssa, koko näyttö tuhansien pirstaleina niin edestä kuin takaa ja vaikka kamera edelleen toimii, laatu vastaa ikivanhoja trikkikuvaa.
Olin jo hetken tyynen rauhallinen tätä kirjottaessani, niin mitäs mitäs. Pitihän kylpytakin reunan sitten humpsauttaa litran luomumaito tölkki suoraan matolle !!!! Ja mää dorka jäin viä kummastelemaan että mitä justiin tapahtui, ennenkun tajusin nostaa sen pystyyn. Rip maito , lattia ja jennin ennen töitä rentoutumis yritys.
Ny mää meen luuttuun lattiaa....
Kuullaan, heippa.
(hyvä muisto kesältä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti