Elämässäni on ollut ihan käsittämättömän upeita reissuja, voisin kirjottaa niistä vaikka kirjan.
Iho nousee kananihalle ja silmät alkaa vuotamaan kyyneliä niiden muistelemisesta. Kaiken tämän talvisen arjen ankeuden keskellä noiden uskomattomien ja unohtumattomien hetkien muistelu tekee elämästä taas elämisen arvosta.
Vaikka niin kovasti halusin kirjoittaa ja kertoa ulkomaan reissuista ja seikkailuista, ei mikään ole tarinana niin kaunis, kun tämä yksi. Matka jolta löysin itseni uudestaan.
Elokuu 2017, olin päättänyt päättää tapahtumarikkaan kesäni lähtemällä elämäni ensimmäiselle vaellukselle Kuusamoon karhunkierrokselle. Olen lapsesta asti rakastanut telttailua ja retkeilyä. Haaveilin siitä että joku päivä lähden vaeltamaan ja karhunkierros oli houkutellut minua pitkään.
Olin juuri toukokuussa eronnut erittäin myrkyllisestä suhteesta ja nauttinut sinkkuelämän tuomista mahdollisuuksista ja vapauksista. Jotain kuitenkin puuttui. Vaikka olin onnellinen ja kesäni oli täynnä onnea, riemua, uskomattomia reissuja ja sitäkin uskomattomampia ihmisiä, sisälläni oli kuitenkin tyhjä aukko, johon kaipasin kipeästi täytettä. Olin hukannut itseni suhteen mukana.
Suhde oli muuttanut minua ihmisenä niin paljon, että en enään tunnistanut itseäni tai tiennyt mitä elämältäni oikeastaan haluankaan. Tavoittelin vain mainetta ja mammonaa ja tärkeintä oli se, että meikit ja vaatteet olivat hyvin ja että minusta pidettiin ihmisenä. Millainen Jenni ajattelee noin?
Ei ainakaan se oikea Jenni, joka oli kadonnut ruumiistaan täysin melkein kahden vuoden ajaksi.
Olen koko villin nuoruuteni harrastanut liftaamista, joten ajatus kimppakyydistä kuusamoon ei pelottanut minua ollenkaan. Päädyin siis matkustamaan kimppakyydillä, koska se on edullista, helppoa ja ympäristöystävällistä.
17. elokuuta nousin muistaakseni lahdesjärven ABC:lta punaisen Volswagen caravellen kyytiin joka oli matkalla Inariin ja siitä se alkoi, elämäni uusi alku.
Matkattiin tuntemattoman miehen kanssa ensimmäisenä iltana tampereelta ouluun, yövyttiin oulun abc:n parkkipaikalla ja jatkettiin matkaa Oulussa järjestettyyn Volswagen auto miittiin, jossa oli siis juurikin kasa näitä ''hippi vaneja'' ja muita vanhoja VW autoja.
Tämä mies, jota muissa postauksissani olen kutsunut nimellä '' kummallinen muukalainen'' oli juurikin sitä kaikkea kummallista, täysin päinvastainen versio itsestäni. Kuitenkin hänen kanssaan matkaaminen tuntui niin luontevalta ja kotoisalta että päätin myöhäistää hieman karhunkierrosta ja lähteä hänen mukaansa Inariin, ijahis idjaan. Joka on siis alkuperäiskansojen musiikki festivaali.
Matkattiin sinne muutama päivä. Pysähdyttiin Oulun jälkeen Haaparannassa burgereilla, Rovaniemellä kaupoilla, Sodankylässä käytiin valloittamassa orresoka - tunturi ja yövyttiin jonkun järven rannalla aamuun asti juhlien ja nauttien vapaudesta.
Ajettiin mitä ihmeellisimpiin paikkoihin mihin suinkaan tällä autolla pääsi. Ja sillä muuten pääsi, vaikka läpi harmaan kiven.
Saariselällä päästiin keskelle kovimpia juhlia, väkeä oli aivan järjettömästi ja sitäkin enemmän moottoripyöriä. Oli meinaan ''jänkhällä jytisee'' Pohjois-Suomen suurin moottoripyörä tapahtuma !
Tanssittiin ja juhlittiin paikallisessa panimossa yöhön saakka, kunnes seikkailimme takaisin autolle.
Aamusta käytiin läheisellä purolla pesulla ja juomassa. Minusta oli kuoriutunut luonnonlapsi, niin villi, vapaa ja eläväinen.
Käytiin Ivalo-Inari maantiellä ihmettelemässä karhunpesäkiveä, luolaa ja suomen suurinta tafonia. Annan kuvan kertoa puolestani.
Kun vihdoin päästiin Inariin ja majoituttiin kirkonkylälle, olin jo aivan uusi ihminen. Kummallinen muukalainen oli minulle kuin ihminen, jonka olisin tuntenut aina. Jokainen maailman kemia meissä kohtasi. Hän, oli se ihminen joka opetti minulle elämän, jonka olin täyisin unohtanut. Markus oli oman elämäni opettaja.
Hän kannusti minua täydelliseen luonnollisuunteen, kehui minua juuri silloin kun pelkäsin eniten katsoa peiliin. Syötti minulle monipuolista ruokaa osittain suoraan luonnosta, tsemppasi eteenpäin kun seikkailtiin ja puuskutin perässä surkean kuntoni kera, nauroi kun en uskaltanut joda vettä pienestä erälammesta nellimissä.
Hän tietämättään kunnosti minussa koko kehon ja mielen aivan uuteen uskoon. Nukuin kun vauva, sikeästi ja pitkään, jaksoin aivan järjettömästi päivän aikana, olin käytännössä onnellinen ja iloinen aivan kokoajan.
Hän oli ja on edelleen, kuin kävelevä wikipedia. Opin aivan järjettömästi häneltä aivan kaikesta. Kuuntelin tarkkaan kaikkea mitä hän kertoi , olin kuin pieni tyttö joka ihmetteli maailmaa ja juoksi perässä janoten lisää tietoa. Miten yhteen ihmiseen voi mahtua noin järjettömästi tietoa ?
Se oli ihailtavaa, halusin olla kuten Markus. Ihminen joka oli kuin osa luontoa ja maailmankaikkeutta, aivan eri tavalla kuin minä itse. Kun se olisi vaan tiennyt ja aistinut jokaisen tapahtuman luonnossa. Mitä syvemmälle erämaata mentiin, sitä syventyneempi hän oli ympäristöönsä. Hänen kanssaan minua ei pelottanut mikään, vaan olin päivä päivältä rohkeampi ja kiinnostuneempi kaikesta mitä ympärillämme tapahtui.
Koettuamme Ijahis Idjan, jatkoimme matkaa Nellimin kautta takaisin Saariselälle, sieltä matka jatkui Pyhä-Luostolle, jossa koettiin yhteisiä hetkiä porojen kanssa ja istuttiin ilta juoden evergreenin luomu viiniä Pyhäkasteenputouksella Pyhä-Luoston kansallispuistossa.
Luostolta matka kävi vihdoin ja viimein Rukalle, jossa käytiin pitkää vääntöä siitä kannattaako minun lähteä yksin surkeissa lenkkareissa ja varusteissa karhunkierrokselle. Lopulta sain Markukselta tavarat lainaan ja lähdin yksikseni vaeltamaan. Mieli oli erikoisen haikea, kun matkan aikana tärkeäksi tullut ihminen ei ollutkaan mukanani vaan lähti takaisin etelään.
Vaellus jäi kuitenkin lyhyeksi, kun koira päätti aamuyöstä lähteä toisen vaeltajan mukana takaisin Rukalle. En jaksanut enään lähteä takaisin , varsinkaan niissä kympin lenkkareissa... joten onnekseni meidän yhteinen matka jatkui, kun liftasin koiran kanssa Kuusamosta Hossan kansallispuistoon, jossa tämä meidän uusi ystävä oli majoittumassa, kuulemma salaa myöskin siksi jos meille jotain tapahtuu.
Koettiin Hossan kansalispuisto, riippusillat ja luolamaalaukset ja jatkoimme matkaa muutaman päivän jälkeen ja löydettiin itsemme Suomussalmesta. Tavattiin paikallisessa kuppilassa vähän vanhempi kaveri porukka, jotka kutsuivat meidät luokseen jatkoille. Siellä sitten juhlittiin aamuaurinkoon saakka. Tämän kruunasi edottomasti neljän kilometrin kävelymatka autolle, temmellettiin kun kaksi pientä lasta koivunoksat kädessä niin onnellisena ja iloisena kun ihminen suinkaan voi olla.
Reissumme kesti yhteensä reilut kaksi viikkoa, neljän päivän yksin vaellus muuttui yli kahden viikon mittaiseksi seikkailuksi ja elämän opetukseksi.
Markus opetti minulle että olen täydellinen juuri tällaisena kun olen. Hän opetti minulle sen miten elämästä nautitaan oikeasti. Hän opetti minulle kuinka kaunis kotimaamme voikaan olla ja kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja hetkiä siihen voikaan mahtua. Hän kaatoi kahdessa viikossa pois pinnallisen ulkokuoren ja palautti takaisin sen luonnon lapsen joka rakasti käpylehmiä lapsesta saakka. Hän toi elämääni aivan järjettömän hienon matkan jonka jälkeen kunnoitin itseäni ja kylmää kotimaatani aivan hirmuisesti.
Nykyään liikun päivittäin metsissä, viikottain laavuilla ja kuukausittain yövyn ulkona. Löysin uuden harrastuksen jossa pystyn rauhottua ja olla itseni terapeutti. Olen muuttunut ihmisenä aivan hirmuisesti tämän myötä ja löytänyt elämälleni täysin uudet arvot. Uskallan vihdoin elää itselleni ja olla sellinen kun olen. Villi ja vapaa luonnonlapsi. Tiedän vihdoin mitä elämältäni ja tulevaisuudeltani haluan ja ennenkaikkea sen, millainen ihminen haluan olla.
Meidän matka ei suinkaan päätynyt siihen kun vihdoin päädyttiin tampereelle, vaan päinvastoin. Me ollaan jatkettu yhteistä seikkailua Suomessa ja ulkomailla ja jatketaan edelleen. Ollaan Markuksen kanssa oltu alusta tähän hetkeen saakka kuin paita ja peppu, ja toivottavasti tulemme aina olemaan. Mitä tekisinkään ilman sielunystävää?
Luostolta matka kävi vihdoin ja viimein Rukalle, jossa käytiin pitkää vääntöä siitä kannattaako minun lähteä yksin surkeissa lenkkareissa ja varusteissa karhunkierrokselle. Lopulta sain Markukselta tavarat lainaan ja lähdin yksikseni vaeltamaan. Mieli oli erikoisen haikea, kun matkan aikana tärkeäksi tullut ihminen ei ollutkaan mukanani vaan lähti takaisin etelään.
Vaellus jäi kuitenkin lyhyeksi, kun koira päätti aamuyöstä lähteä toisen vaeltajan mukana takaisin Rukalle. En jaksanut enään lähteä takaisin , varsinkaan niissä kympin lenkkareissa... joten onnekseni meidän yhteinen matka jatkui, kun liftasin koiran kanssa Kuusamosta Hossan kansallispuistoon, jossa tämä meidän uusi ystävä oli majoittumassa, kuulemma salaa myöskin siksi jos meille jotain tapahtuu.
Koettiin Hossan kansalispuisto, riippusillat ja luolamaalaukset ja jatkoimme matkaa muutaman päivän jälkeen ja löydettiin itsemme Suomussalmesta. Tavattiin paikallisessa kuppilassa vähän vanhempi kaveri porukka, jotka kutsuivat meidät luokseen jatkoille. Siellä sitten juhlittiin aamuaurinkoon saakka. Tämän kruunasi edottomasti neljän kilometrin kävelymatka autolle, temmellettiin kun kaksi pientä lasta koivunoksat kädessä niin onnellisena ja iloisena kun ihminen suinkaan voi olla.
Reissumme kesti yhteensä reilut kaksi viikkoa, neljän päivän yksin vaellus muuttui yli kahden viikon mittaiseksi seikkailuksi ja elämän opetukseksi.
Markus opetti minulle että olen täydellinen juuri tällaisena kun olen. Hän opetti minulle sen miten elämästä nautitaan oikeasti. Hän opetti minulle kuinka kaunis kotimaamme voikaan olla ja kuinka paljon mahtavia ihmisiä ja hetkiä siihen voikaan mahtua. Hän kaatoi kahdessa viikossa pois pinnallisen ulkokuoren ja palautti takaisin sen luonnon lapsen joka rakasti käpylehmiä lapsesta saakka. Hän toi elämääni aivan järjettömän hienon matkan jonka jälkeen kunnoitin itseäni ja kylmää kotimaatani aivan hirmuisesti.
Nykyään liikun päivittäin metsissä, viikottain laavuilla ja kuukausittain yövyn ulkona. Löysin uuden harrastuksen jossa pystyn rauhottua ja olla itseni terapeutti. Olen muuttunut ihmisenä aivan hirmuisesti tämän myötä ja löytänyt elämälleni täysin uudet arvot. Uskallan vihdoin elää itselleni ja olla sellinen kun olen. Villi ja vapaa luonnonlapsi. Tiedän vihdoin mitä elämältäni ja tulevaisuudeltani haluan ja ennenkaikkea sen, millainen ihminen haluan olla.
Meidän matka ei suinkaan päätynyt siihen kun vihdoin päädyttiin tampereelle, vaan päinvastoin. Me ollaan jatkettu yhteistä seikkailua Suomessa ja ulkomailla ja jatketaan edelleen. Ollaan Markuksen kanssa oltu alusta tähän hetkeen saakka kuin paita ja peppu, ja toivottavasti tulemme aina olemaan. Mitä tekisinkään ilman sielunystävää?
''Tiedätkö et sussa on vaan kaikki kohdallaan mä haluun pitää huolta et sun toiveet pääsee toteutuu, tehdään mitä haluut ei viel aika kotiinpaluun, teet meistä täydelliset sinä eikä kukaan muu.''
- Jennijuliee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti